Vastuullista maailman pelastamista vai piilotettua kolonialismia?

Ei pitäisi uutisia lueskella, kun alkaa ajatus harhailla työnteosta ihan muualle. Vaikken mikään politiikan aktiivi olekaan, niin tällä kertaa jäin pohtimaan otsikoita hallitsevaa Temu- keskustelua, ja päädyin keskustelemaan aiheesta tekoälyn kanssa. Koska en jaksa joka kerta kirjoittaa keskustelukaverin nimeksi ’tekoäly’, annan sille nimen Tyly. Tästä eteenpäin siis keskustelua käyn paitsi itseni, myös Tylyn kanssa.

Minä: Temu- ja Shein -keskustelu on nyt kuumaa. Tuotteista varoitetaan näkyvästi päivittäin. Kysymys: ostavatko kiinalaiset itse näitä tuotteita, ja varoitetaanko heitäkin samalla tavalla? Vai onko kyse enemmän markkinoinnista ja Eu- valmistuksen suojelusta?

Tyly: Hyvä kysymys — tämä liittyy kuluttajavaroituksiin, kansainväliseen lainsäädäntöön, mediasisältöihin ja markkinointistrategioihin. En voi varmuudella sanoa, mitä “kiinalaiset” kuluttajat näkevät tai uskovat, mutta voin pohtia eri näkökulmia ja esittää spekulaatioita sekä joitain todettuja tiedonmurusia.

On hyvin todennäköistä, että kiinalaiset kuluttajat eivät koe samoja varoituksia tai samanlaista julkista hälyä, koska paikallinen mediaympäristö, valvontajärjestelmä ja markkinointistrategia eroavat. Samalla on todennäköistä, että osa varoituksista on voimistettu mediassa ja organisaatioiden toimesta, mutta niiden taustalla on reaalisia ongelmia: tuotteiden turvallisuus, väärät ilmoitukset, huijausriski jne. Varoitukset eivät ole täysin perusteettomia — monet tutkijat, kuluttajaryhmät ja viranomaiset ovat dokumentoineet konkreettisia rikkomuksia ja riskejä näillä alustoilla.

Minä: Lähinnä hämmentää se, miksi Eu- alueella yritetään painostaa ostamaan Eu- tarkastettuja tuotteita, mutta markkinointi kohdistuu hyväosaisille. Halpatuonti palvelee köyhempiä, kun muuhun ei ole varaa, ja ostamisesta sitten syyllistetään. Toisaalla puolestaan kehotetaan kulutuksen lisäämiseen, että talous kasvaisi. Osaatko arvioida, miksi näin tehdään?

Tähän tulikin sitten jo pidempi vastaus, jonka seuraavassa jaan pohdintojen valossa osiin:

Köyhän kuluttajan paradoksi

Somen, uutiset tai verkkokaupan avatessa nykyään yleensä tervehtii kaksoisviesti:
Osta enemmän – mutta osta oikein. Samaan aikaan, kun meitä kehotetaan tukemaan talouskasvua ja kuluttamaan rohkeasti, varoitusbannerit ja uutiset kiljuvat, että Temu ja Shein ovat pahoja. Että niistä tilaaminen ruokkii lapsityövoimaa, vaarallisille kemikaaleille altistumista ja koko kapitalismin romahtamista. Silti samoja tuotteita algoritmit mainostavat houkuttelevasti: “Meikkisivellin 1,29 €, ilmainen toimitus!” Ja kun rahat ovat loppu ennen tilipäivää, mitä teet? Klikkaat, koska tarvitset jotain edullista – ja saat samalla annoksen syyllisyyttä kaupan päälle.

Halpatuonti on arkea niille, joilla ei ole varaa valita “vastuullisesti”. Kun villapaita maksaa H&M:ssä 39 euroa ja Sheinissä 5,99, monella moraali taipuu matematiikan edessä, varoitukset tuoteturvallisuudesta heitetään sivuun. Kuka tietää missä lopulta kalliimmatkaan tuotteet on valmistettu? Ehkä niiden valmistusketju vain on paremmin peitelty? Media ja viranomaiset kehottavat tekemään  “eettisiä valintoja”.  Valitettavasti kuitenkin raha ratkaisee, ja kestävä kuluttaminen on muuttunut keskiluokan etuoikeudeksi. Vastuullisuus on nyt brändi, ei elinehto. Kalliit vaatteet, luomukahvi, sähköauto ja jopa brändipulloon valutettu vesi ovat uusia statussymboleita — samaan aikaan, kun halvasta kiinalaisesta paidasta tulee häpeän symboli.

Talouskasvun ja moraalin kolmiodraama

Tyly kuvaa, kuinka EU ja kansallisvaltiot ovat jumissa kolmessa tavoitteessa:

1. Kasvata taloutta – eli lisää kulutusta.
2. Pelasta planeetta – eli vähennä kulutusta.
3. Suojele kuluttajaa – mutta mieluiten ilman, että verotulot laskevat.

Sama instituutio, joka kampanjoi “vihreän siirtymän” puolesta, toivoo että me ostaisimme vähän enemmän “vihreää”. Koska kasvua ilman kulutusta ei ole olemassa, ja politiikka ilman kasvua ei myy. Melkoinen ristiriita siis.

Kun EU varoittaa Temun tai Sheinin tuotteiden myrkyistä ja tuoteturvallisuudesta, se suojelee toki kuluttajaa — mutta myös omia markkinoitaan. Halpatuotteet horjuttavat eurooppalaista valmistusta, ja kiinalaiset alustat kiertävät veroja ja turvastandardeja. Mutta jos katsoo pintaa syvemmälle, voi nähdä toisenkin totuuden: Eurooppalainen kulutus on jo vuosikymmeniä nojannut siihen, että tuotanto tapahtuu muualla, halvemmalla. Vuosisatoja jatkuneen kolonialismin varjo ulottuu länsimaiseen elämään edelleen, sen muoto vain muuttuu. Temu ja Shein eivät ole ongelman alku, vaan sama peli uudessa muodossaan.

Kukkulan kuninkaita palveleva järjestelmä palvelee aina parhaiten huipulla seisovia. Helpoin ratkaisu on osoittaa yksilöä: ”Sinä, kuluttaja, olet vastuussa maailman tilasta. Sinun valintasi määrittävät tulevaisuuden!”. Tämä on poliittisesti kätevä viesti: jos ongelma on yksilön moraalissa, järjestelmää ei tarvitse muuttaa. Harvat kykenevät ylöspäin kiipeämään, röyhkeimmät yleensä muita alas potkimalla siinä onnistuvat. Huipulle päässeet unohtavat kiivetessään antamansa lupaukset, missä kaikille olisi tilaa ja lupa heitä sinne seurata. Ja loput katsovat kiipeämistä vuoren juurelta, suosikkejaan kilpailussa kannattaen. Lopulta pettyneenä paikalta poistuen.

Kuika maailma pelastuu?

Minä: No mitä tässä voisi itse kukin sitten tehdä, että maailma pelastuu?

Tyly: Maailma ei pelastu sillä, että sinä lajittelet roskat ja ostat oikean paidan. Se pelastuu vasta, kun järjestelmät muuttuvat niin, ettei vastuullisuus ole luksusta. Yksittäinen kuluttaja on heikko, mutta yhteisö ja poliittinen liike voivat muuttaa pelin. Tee siis jotain näkyvää omassa kulmassasi – korjaa, jaa, rakenna, älä vain osta. Yhteisö, joka toimii yhdessä, on nykyjärjestelmässä jo itsessään kapina. Riittävyys ei ole tappio, vaan vastaisku. Ja muista: maailma ei tarvitse täydellisiä kuluttajia, vaan epätäydellisiä ihmisiä, jotka eivät ole luopuneet toivosta.

Tähän loppukommenttiin on helppo yhtyä.