Systeemi vuotaa, The System leaks

Woke at three to the birds outside,
open window, nature’s guide.
Thoughts keep burning, people blind,
common sense we left behind.

Spring reminds us, nature knows,
life survives, the circle grows.
But we’re too busy with the show,
mirrors, screens, the ego-glow.

Ants would teach, but we forgot,
why we’re here and what we’ve got.
The nest is cracking, kids can’t trust,
a future built on shifting dust.

The system leaks — the boat won’t hold,
patched with tape, but the cracks unfold.
We lost the roots, the vow, the flame,
we trade our lives for a digital name.

Children rare, like luxury gold,
parents tired, their stories old.
Cheaper, easier, puppy love,
blues and labels from above.

Every soul in a coded cell,
spreadsheet cages we know too well.
Boxes break, the pieces drown,
the system leaks, we all go down.

Memory locked in endless files,
matryoshka layers, buried miles.
We’re just numbers in the feed,
ghosts of data, lost in need.

The system leaks — the boat won’t hold,
patched with tape, but the cracks unfold.
We lost the roots, the vow, the flame,
we trade our lives for a digital name.

Yet in the village, hope survives,
we know each other, real, alive.
Ask the elder, check the child,
see the human, not the file.

The system leaks — the boat won’t hold,
patched with tape, but the cracks unfold.
We lost the roots, the vow, the flame,
we trade our lives for a digital name.

Birth, play, learn, grow,
care, be cared, let it flow.
Ash to soil, seed to ground,
in the cycle, life is found.

Systeemi vuotaa- sanat pohjautuvat kesäkuussa 2024 aamuyön tunteina kirjailtuun tekstiin, mistä ChatGPT riimitteli englanninkielellä sanoituksen ja Suno sävellyksen (ilmainen versio).

Alkuperäinen teksti:

Tää oli niitä aamuja, kun elämälle tuoksuva luonto ja linnunlaulu avoimesta ikkunaluukusta sai heräämään jo het kolmen jälkeen. Siinäpä on ollu aikaa miettiä kaikenlaista. Niinkun nyt sitä, miten ihmiset on tyhmiä. Ne tarvii tekoälyä korvaamaan maalaisjärjen ja elämän perusidean… Eikös nyt varsinkin näin keväällä ole ilman älylaitteitakin aika selvää, että kaikki elollinen pyrkii siihen yhteen asiaan, mikä pitää järjestelmän radallaan? Lisääntymään ja varmistamaan jotta jälkikasvulla on edellytykset taas lisääntyä… Monilla nisäkkäillä vieläpä on halu ottaa oppia vanhemmista lauman jäsenistä, jottei turhia virheitä tehdä vaikkapa ruuan hankinnassa tai elinalueen valinnassa.

 Ihmisiltä tämä on nyt ihan hukassa. Koko elämän perusajatus. Ne, jotka on lisääntymisiässä näyttävät viettävän pääosan aikaansa itseään koristellen ja ihaillen, jakaen tätä itseihailuaan muillekin jossain videopalvelussa. Tuntuu, että jos Asterix- sarjakuvia tehtäisiin tänään, tuttujen hahmojen joukossa olisi ovelien ja yhteisöä puolustavien sankareiden sijaan pääosassa se puuhun ripustettu Trubadurix. Jälkikasvun on yhä vaikeampi nähdä tulevaisuudessa turvallista pesäpaikkaa ja tukevaa ponnahduslautaa omaan elämään, ja lasten sekä nuorten pahoinvointi on lööppien kestoaihe. Nekin, jotka julkisuuden massasta erottuen vanhemmiksi ovat uskaltautuneet, ovat rooliinsa monesti uupuneet epävarmuuksien keskellä. Lapsista on tullut harvojen mahdollisuus, elintasomittareita, Halvempaa ja helpompaa on ottaa koiravauva. Tai vaikka monta koiraa. Radiossa juuri opin termin puppyblues, eli synnytyksen jälkeinen masennuskin koetaan tutkitusti nyt koirien kanssa.

Kaikkialla ympärillä vaaditaan yksilöllisyyden huomioimista mitä erilaisimmin kirjainyhdistelmin. Ja ihan isoilla kirjaimilla, ettei jää epäselväksi. Kaikki meidät on saatava lokeroitua niin kuin palapelin palat eri värisiin laatikoihin kasaamista varten. Laaditaan ekseleitä, jotta löydetään näiden välille kustannustehokkaita mediaaneihin tai keskiarvoihin perustuvia toimintamalleja. Sitten on kaikki tyytyväisiä, ja kaikille kaikkea jaetaan. Mutta elävät palat eivät pysy muodossaan… Eikä koskaan ole niitä lokeroita tarpeeksi. Siisti systeemi onkin vuotava vene, mitä koitetaan jesarilla paikata. Mulla on tietokoneella tehdyt piirustukset, asiapaperit ja kuvat ym. tallessa viimeisen 20 vuoden ajalta pienissä mustissa lokeroissaan. Nämä sentään pysyy muuttumatta, vaikka sisältö on muuttanut C- kasetilta lerpulle ja korpulle, ceedeelle ja tikun kautta pilviin. Välillä jo hukassa sekin, että missä tiedot ovat, ja miten niihin pääsee itsekään käsiksi. Niin kuin aikoinaan isän venäjäntuliaisina tuodussa maatuskanukessa lokeroiden sisällä on lukemattomia muita lokeroita, joiden sisältöä en edes enää muista. Joskus kun tulee jokin ongelma, voin laittaa hakusanan millä tieto löytyy, muuten asiat pysyy piilossa. Ja tämä vain yhden ihmisen arkisto. Ihmisiä on aika paljon… tietoja samoin. Kuka tietää millä hakusanalla mitäkin löytyy ja mistä järjestelmästä, kuka tietoihin pääsee ja miten?

Ihmisistä on tullut näkymättömiä bittikokoelmia, tilastoja, mediaa ja tekoälyn luomaa vääristynyttä todellisuutta, eikä tähän systeemien sekamelskaan ole selkeyttä luvassa. Ihmisyys on sirpaleina avaruudessa, hukassa. Mutta on minulla yksi lohtu tämän kaiken keskellä: Pienissä kyläyhteisöissä vielä tunnemme toisemme nimeltä, kysymme kuinka vanhukset jakselevat, kenen kersa kurvaili taas liian lujaa mopolla pihassa. Jos ihmisillä vielä on tulevaisuus, se löytyy näistä toisistaan välittävistä pienistä yhteisöistä, jotka peilin tai selfiekameran lisäksi osaavat yhä katsoa myös lähimmäisiään silmiin. Jotka kuulevat linnunlaulun ja ymmärtävät sen, että ihminenkin on vain pieni palanen tätä luonnon ja ajan muovaamaa elämänkiertoa. Synny, leiki, opi, lisäänny, kasvata, huolehdi vanhemmista, tule huolehdituksi ja siirry ravinnekiertoon seuraavan sukupolven kasvimaata varten.

Kuuntele kappale:

Nuudelirusetti, eli Noodle Bow

Idle too long, my mind starts to drift,
watchin’ a chef with a noodle-rolling gift.
Hours on the dough just to cut it in a row,
pinsettes in hand, tie a bow for the show.

Rich folks snap pics, hungry eyes on display,
while the village goes starving, the meal slips away.
Flour, water, heat – that’s all that we need,
 flip pancakes on the pan, let the whole crowd feed.

 Noodle bow, yo – who’s it really for?
While the anthill’s hollow,
no one’s guarding the door.
Forgotten the basics, survival’s design,
community’s the code that keeps the species aligned.

Headlines scream: democracy’s fading,
 infrastructure debts, the system degrading.
Capital gets the shine, the rest in decay,
lap the shutters on the land, whole nation fades away.

Local news sing the same sad song,
rolling noodles fancy while the hunger grows strong.
Ants without purpose, ask “why do we build?”
when the nest is an empty shell, dreams are killed.

Noodle bow, yo – who’s it really for?
While the anthill’s hollow, no one’s guarding the door.
Forgotten the basics, survival’s design,
community’s the code that keeps the species aligned.

From micro to macro – I wrote it before,
eight years later, same truth at the core.
 Ants start fightin’, scraps on the floor,
or leave for a place where pancakes are for all.

Noodle bow, just a plate for the rich,
 while the real needs starve in a systemic glitch.
Feed the people, not the photos, that’s the vow –
 forget the ruffles on the plate,
serve the hunger here and now.

Nuudelirusetti pohjautuu syyskuussa 2025 aamuyön tunteina kirjailtuun tekstiin, mistä ChatGPT riimitteli englanniksi käännettynä sanoituksen ja Suno sävellyksen (ilmainen versio).

Alkuperäinen teksti:

Nyt on vissiin jo ollut liikaa tyhjäkäyntiä, kun alkaa taas ajatus vähän lennellä. Tuos kun kattelin jotain nuudelinvalmistusvideota, missä tyyppi kaulii ja hieroo taikinaa ties miten pitkään saadakseen samankokoisia ohuita nauhoja jauhosta ja vedestä aikaan… Niin ihastelun sijaan minun kysymykseni kuuluu: Oi miksi? Nämä varmaan päätyvät jollekin kokille, joka asettelee niitä sitten pinseteillä rusetiksi lautaselle ja varakas porukka saa ihastella minikokoista asetelmaa, ottaa nälkäisenä valokuvia. Jauhot ja veden kun voi sotkea muutamalla nopealla ranneliikkeellä taikinaksi, minuutissa litistää jotain lättysiä ja paistaa ne, pääsee koko kylä syömään yhdessä. Ilman valokuvaustakin.

Lueskelin Hesarin juttua, jossa maalataan nykyisellä itsevaltiashallitsijoiden kaudella tällaisen pienen demokratiavaltion loppua. Toisessa jutussa ollaan infran päättymättömän korjausvelkakierteen vuoksi valmiit purkamaan kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuolinen infra, laittamaan rukkaset tiskille ja lopulta koko Suomelle lapun luukulle. Samaa laulua kuulee paikallisemmassakin politiikassa ja uutisoinnissa.

Onkohan nyt niin, että monessa kohtaa on ihmiset keskittyneet kaulitsemaan niitä nuudeleita jonkun paremman väen lautasille aseteltaviin rusetteihin sen sijaan, että miettisivät käytännön keinoja ja konkreettisia toimia vähän uudemmillakin ideoilla nälän taltuttamiseen? Onko unohtunut ihan perusasiat biologiasta ja yhteisöllisyyden merkityksestä lajin säilymiselle?

Aikoinaan kirjottelin vähän kieli poskessa yliopiston kurssiin esseen nimellä ” Mikrosta makroon ja takaisin”, missä yhteiskunnan malliesimerkkinä käytin muurahaispesää. Kutenkin siinä lienee ollut jokin tärkeäkin pointti, koska sain kiitettävän arvosanan ja nyt 8 vuotta myöhemmin sen sisältö on valitettavan ajankohtainen edelleen. Tasapaino puuttuu, muurahaiset ei tiedä mitä varten ne töitä tekevät. Ketä varten pesää asuttavana pitävät ja mistä saisivat resursseja rakentamiseen tai edes korjaamiseen. Turhaksi kokevat olonsa ja lähtevät houkuttelevampaan paikkaan, jossa vielä lettuja tarjoillaan kaikille. Tai alkavat tapella saadakseen osansa nuudeliruseteista. Surullista, jos valtion tai kuntien rajoja päättäjät puolustavat vain todetakseen lopulta, että puolustettavana olikin lopulta vain pesän tyhjä kuori.

Kuuntele kappale: